Kulttuuriala tuuppii toivottua tulevaisuutta
Juuri nyt on vaikea kuvitella, miltä maailma näyttää parin vuoden kuluttua. Joka aamu avaan uutissovelluksen ja yritän reagoida seuraavaan rytinään. Maailmanpolitiikkaa ohjaavat opportunistiset pikavoitot.
Mielessä pyörii kysymys: olemmeko luopuneet omasta tulevaisuudestamme ja antaneet sen mahtailevien egojen ja fossiilimiljonäärien hakkelukseksi?
Suomessakaan päättäjillä ei juuri visioita ei ole, Jussi Pullinen kirjoittaa (HS 4.1.2026). Unelmille ei ole sijaa, sillä nyt pitää olla talous- ja geopoliittinen realisti. Pesuveden mukana menevät luonto ja kulttuuri, kun unelma hyvästä tulevaisuudesta surkastui velkajarrun mukana.
Minua huolettaa, että poliitikot luopuivat tarinasta, jolla Suomi tuli maailmalla tunnetuksi: luottamuksesta viranomaisiin ja naapureihin, saavutettavista julkisista palveluista, tai koulujärjestelmästä, joka tuottaa kansan sivistystä. Siitä lupauksesta, että jokaisella on väliä.
Tiukka talouskuripuhe johtaa pahimmillaan yhteisöllisyyden murenemiseen ja kulttuurivihamielisyyteen. Pehmeille arvoille ei joidenkin mielestä ole tilaa, eikä varsinkaan rahaa. Tunnelma on niin kyyninen, että poliitikot kuten Emma Kari ja Anna Kontula luopuvat päätöksenteosta ja siirtyvät muuttamaan maailmaa muilla tavoin. Kuka toisi takaisin tulevaisuuden?
Maailmaa muutetaan maailmankuvilla
Erään yhteiskuntatieteellisen teorian mukaan maailman muuttamista tapahtuu kolmella tasolla: ihmisten käyttäytymisessä, yhteiskunnan rakenteissa ja maailmankuvissa (Laininen 2018).
Juoni menee siten, että mitä vaikeampi muutosta on tehdä, sitä vaikuttavampaa sen saavuttaminen toisaalta olisi. Antakaas kun selitän:
Ihmisten käyttäytymistä on suhteellisen helppo ohjailla, vaikkapa hinnoittelulla. Jos teatterilippu olisi selkeästi edullinen, voimme olettaa, että se laskisi ihmisten kynnystä käydä teatterissa.
Käyttäytymistä laajempia vaikutuksia saavutetaan rakenteissa. Tästä esimerkkinä voisi olla kulttuuritapahtumia mahdollistava kaavoitus, rahoitus tai luvitus.
Vaikein, mutta vaikuttavin, taso on maailmankuvissa – siis asenteissa ja arvoissa. Ne muuttuvat hitaasti, sillä emme oikeastaan kyseenalaista niitä. Jos tuuppisimme yhteiskunnan keskustelua niin, että elämykset ja yhteentuleminen koetaan aidosti arvokkaina, ei kulttuurialan tarvitsisi puolustaa olemassaoloaan. Ja toisaalta juuri taiteen ja tunnekokemusten kautta myös maailmankuvamme avartuvat ja arvomme kirkastuvat.
Siksi ratkaisuni on teoriassa yksinkertainen: hyvän tulevaisuuden tavoittelemiseksi meidän on laajennettava yhteisiä ihanteita niin, että keskiössä ei ole enää yksilö tai materia, vaan yhteys, empatia, ja elämykset. Siis sydämen syväsivistys, jonka kautta voimme ymmärtää toisiamme ja rakentaa ystävällisempää yhteiskuntaa. Lienee helpommin sanottu kuin tehty.
Kulttuuri on yhteiskunnan syvävirtausta
Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tutkija totesi minulle hiljattain, että vuosien tutkimustyön sijaan suurimman liikutuksen hänessä on herättänyt Alan Gilbertin ja Elbphilharmonie -orkesterin toteutus Vivaldin Neljästä vuodenajasta osoituksena ilmastokriisin vaikutuksista. Tilastot kertovat tieteestä, mutta tunteet syntyvät toisella tapaa. Tämä on oivallinen muistutus siitä, että tutkimustieto ei yksin kykene liikuttamaan meitä.
Väitän, että juuri kulttuuri auttaisi meitä kurkottamaan tulevaisuuteen ja katsomaan omaa napaamme pidemmälle. Kulttuurin kulutuksen ei tarvitse olla meitä erottava tekijä (Heikkilä 2022), vaan se voisi tuoda meidät taas yhteen.
Kulttuuri on ymmärrettävä ei vain tapahtumina ja tuotteina, vaan myös niissä luotuina ajatusmaailmoina. Silloin voimme käyttää kulttuuria häpeilemättä paremman tulevaisuuden luomiseen.
Kulttuuri on yhteiskunnan syvävirtausta. Se uusintaa ja ylläpitää käsityksiämme maailmasta. Se näyttää, mikä on tavallista tai tavoiteltavaa, ja siksi siinä piilee yhteiskunnallisen murroksen salaisuus.
Kulttuuriala tuottaa oivalluksia kestävän elämäntavan tueksi: se tarjoaa hitaita dopamiineja, joista elämän aito tyytyväisyys rakentuu materian ja tehokkuuden sijaan.
Samalla kun turvallisuuspuheen ylivoimaisuus kyllästyttää, kulttuurialalla on kyky osoittaa, mikä on puolustamisen arvoista: yhdessä jaetut merkitykset ja tietoa tukevat tunnekokemukset.
Minulle parasta aineetonta ja kestävää kulttuuria juuri nyt ovat julkiset saunat ja kansankylpylät, siellä hikiset reidet saunan lauteilla toisiaan litistämässä. Yhteisöllisyyttä vaalin myös joka kerta, kun massatapahtumassa hypin ja laulan naapurin kanssa täydellisen synkronoidusti. Tiedämme sanat ja osaamme muuvit.
Toiveeni on, että kulttuuriala moukaroisi onttoa julkista keskustelua, ja osoittaisi ne yhteiskuntamme hyvän tulevaisuuden elementit, jotka eivät ole materiaalisia. Ehkä sitä kautta voisimme taas kurkottaa toisiamme kohden, ja nähdä mikä meitä yhdistää. Tulevaisuus tarvitsee sitä.
Kirjoittaja Noora Vähäkari (FM) on tulevaisuusasiantuntija kehitysjärjestöjen kattojärjestössä Fingossa. Fingo edistää oikeudenmukaisempaa maailmaa, ihan kaikille.
TAKUlehti maaliskuu 2026.
Lähteet:
Pullinen, J. (2026): Utopioiden puute on jo vaarallista, HS 4.1.2026.
Kulttuurialan tulevaisuus ei ratkea pelkällä rahalla tai rakenteilla. Suuri merkitys on sillä, miten alan ammattilaiset näkevät työnsä osana muun yhteiskunnan toimintaa, toimivat yhdessä ja luovat uutta arvoa. Juuri nyt jokainen joutuu kysymään, millä tavoin olemme valmiita muuttumaan yhdessä alan kanssa.
