Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee pienten humanististen alojen erityisosaajia

Taiteiden ja kulttuurintutkimuksen humanististen koulutusalojen leikkaukset ovat johtaneet kurjistumisen kierteeseen. Monialaisen sivistyksen jatkuvuus vaatii päättäjiltä nyt konkreettisia tekoja. Vieraskynässä TAKUn järjestökoordinaattori Helmi Saukkoriipi taustoittaa asiaa.

Tuoreet OECD-selvitys ja Sivistyskatsaus osoittavat, että Suomi ei ole se koulutuksen mallimaa, joka se on kuvitellut olevansa. Jo 2000-luvun alussa alkanut leikkausten kierre näkyy osaamistason pudotuksena ja kansainvälisessä koulutustason vertailussa Suomen paikalleen jämähtämisenä 20 vuoden ajaksi.

Puhuttaessa koulutuksen merkityksestä tulee huomio kiinnittää kaikkiin koulutusasteisiin ja -aloihin. Taide- ja kulttuurialan työelämän näkökulmasta huolta herättää kehityssuunta, jossa tiedeyliopistojen pienten humanististen alojen tulevaisuus on uhattuna.

Korkeakouluissa vuosia jatkuneet massiiviset rahoitusleikkaukset yhdistettynä rahoitusperusteiden muuttamiseen yhä tulosperustaisemmiksi on valtioneuvoston selvityksen mukaan johtanut nk. suuruuden ekonomiaan. Sopeutustarpeesta jotain kertoo esimerkiksi Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan perusrahoituksen taso, joka on pudonnut 25 % vuodesta 2015 vuoteen 2021 (vuonna 2015 31,7 miljoonaa; vuonna 2021 23,9 miljoonaa). Kustannustehokkuutta on haettu mm. päätöksenteon keskittämisellä, isojen yksiköiden muodostamisella ja opetuksen järjestämisellä yhdenmukaisemmin.

Tieteenalan pienuus ei muuta alaa tarpeettomaksi tai tarkoita, että sen sisällöt voitaisiin sulauttaa yhteen toisten pienten tieteenalojen kanssa. Korkeakoulujen rahanjaossa nämä pienet tieteenalat jäävät kuitenkin paitsioon.

Tavoitteena kustannustehokkuus – vai sivistys?

Nykyinen korkeakoulujen rahoitusmalli on voimassa vuosina 2021–2023. Vastoin korkeakoulujen ja etujärjestöjen toiveita, rahoitusmallissa tulospainotteisuutta korostettiin entisestään, jopa kansainvälisesti korkealle tasolle. Korkeakoulut saavat rahoitusta mm. tavoiteajassa suoritettujen tutkintojen määrän ja valmistuneiden työllistymisen mukaan (yrittäjyyttä painottaen) sekä tutkimusjulkaisujen määrän ja tutkimukseen saadun kilpaillun rahoituksen mukaan.

Tieteenalan pienuus ei muuta alaa tarpeettomaksi tai tarkoita, että sen sisällöt voitaisiin sulauttaa yhteen toisten pienten tieteenalojen kanssa. Korkeakoulujen rahanjaossa nämä pienet tieteenalat jäävät kuitenkin paitsioon.

Tulospainotteisessa rahoitusmallissa pienet oppialat ovat hauraita, sillä yksittäisen opiskelijan, tutkijan tai henkilökunnan jäsenen panos vaikuttaa suhteessa kohtuuttomasti koko oppialan rahoitukseen – ja tulevaisuuteen. Pienistä oppialoista vastaa usein pieni, 1–2 jäsenen henkilöstö, ja vuosittain sisään otettavia opiskelijoita on vähimmillään kymmenisen. Yksittäinen professori tai lehtori vastaa suurelta osin sekä perustutkinto-opiskelijoiden että jatko-opiskelijoiden ohjauksesta, ja omaakin tutkimusta ja julkaisuja – joiden mukaan rahoitus myös määräytyy – tulisi edistää.

Nollasummapelissä korkeakoulut saavat miinusta mm. opiskelijan elämäntilanteen vuoksi pitkittyneistä opinnoista, toisen tutkinnon suorittajista ja opintojen tuoman ymmärryksen myötä toisaalle suuntautuneista alan vaihtajista. Rahoitusmalli ei myöskään huomioi sivuaineopiskelijoita, joita vaikkapa taiteiden tutkimuksen oppialoilla on runsaasti.

Sivistykseen tähtäävän syvällisen erityisosaamisen kerryttämisen sijaan opiskelijoiden toivotaan kulkevan läpi koulutustehtaan, jossa akateemiselle vapaudelle ja älylliselle etsinnälle ei jää tilaa. Opiskelua tai tutkimuksen tekoa itsessään ei nähdä arvona tai investointina.

Kapeneva opintotarjonta

Kustannussyistä pieniä oppialoja on useissa korkeakouluissa yhdistetty isommiksi opinto-ohjelmiksi ja eri oppialojen kandiopintoja muutettu massaluonteisiksi yleisopinnoiksi. Parhaimmillaan eri tieteenalojen ristiinopettaminen mahdollistaisi yhtä oppialaa laajemman opetustarjonnan ja avartaisi opiskelijoiden näkemyksiä. Yhdistettynä leikkauksiin on seurauksena kuitenkin ollut sisällöiltään kapeampia ja generalistisempia opintopolkuja.

Taiteiden tutkimuksen aloilla yhdistäminen on tarkoittanut jopa viiden eri tieteenalan kokoamista nimellisesti saman opinto-ohjelman alle. Miten yhdistää sisällöt, joissa on ennen käsitelty 3–4 kurssin verran pelkästään yhden taiteenlajin historiaa? Puhumattakaan perehtymisestä eri taiteenalojen tutkimusperinteisiin sekä analyysi- ja tulkintamenetelmiin. Substanssiosaamisen perustan luovien kandiopintojen sijaan yhteistä voisi löytyä jopa enemmän maisterivaiheessa, kun työelämään siirtyminen tulee ajankohtaiseksi.

Oppialojen yhdistämisen ja vakituisen opetushenkilökunnan karsimisen lisäksi säästöjä on haettu vierailevien luennoitsijoiden ja tuntiopetuksen määrärahoja karsimalla. Myös tässä suhteessa pienet oppialat ovat kärsijöitä. On kohtuutonta vaatia, että yksittäinen henkilö tuntisi ja opettaisi koko tieteenalan sisältöjä. Samalla jatko-opiskelijoille ei kerry pätevöitymiseen vaadittavaa opetuskokemusta. Opiskelijan kannalta lopputuloksena on jälleen kapeampi opintotarjonta.

Itseään ruokkiva kurjistumisen kierre

Vuoden 2021 Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden teettämässä kyselyssä opetuksen laatuun oltiin pääosin todella tyytyväisiä, mutta puolet koki, että kontaktiopetusta on liian vähän. Moni harkitsi korkeakoulun ja tiedekunnan vaihtamista opetuksen vähäisen määrän vuoksi (Ylioppilaslehti 14.10.2021).

Vuonna 2021 jopa 41 % korkeakouluopiskelijoista kertoi kokevansa opiskelu-uupumusta. Psyykkisesti kuormittuneiden määrä oli tätäkin korkeampi 56,2 %.

On siis syntynyt itseään ruokkiva kierre, jossa suppea opintotarjonta ajaa opiskelijoita alanvaihtajiksi, mikä entisestään vähentää rahoitusta, kun opiskelijan tutkinto jää kesken.

Kierroksia lisäävät riittämättömät tukipalvelut. Samalla kun etäisyys henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä on kasvanut opetuksen painottuessa pienryhmäopetuksen sijaan massaluentoihin, on opintoneuvontaa keskitetty suuruuden ekonomian mukaisesti oppialojen omista amanuensseista isompiin yksiköihin.

Vuonna 2021 jopa 41 % korkeakouluopiskelijoista kertoi kokevansa opiskelu-uupumusta. Psyykkisesti kuormittuneiden määrä oli tätäkin korkeampi 56,2 %. Lisäksi jopa 64,8 % korkeakouluopiskelijoista kertoi saaneensa riittämättömästi mielenterveyspalveluita niitä tarvitessaan (KOTT 2021).

Mielenterveyskriisin taustalla on monia tekijöitä opiskelijoiden toimeentulosta suorituspaineisiin ja tulevaisuuden pelkoihin, mutta yhtenä tekijänä on varmasti opiskelijoiden jääminen liian yksin opintojensa suorittamisen kanssa – ja tätä koronakriisi on entisestään pahentanut.

Kohti mielekästä opintopolkua – ja työelämää

Tarvitsemme eri alojen korkeakoulutettuja asiantuntijoita aikana, jolloin maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Humanistiset alat ovat korvaamattomassa roolissa tuottamassa ymmärrystä, tulkintoja, tietoa ja ennakointikykyä matemaattis-luonnontieteellisen ja teknologiaosaamisen rinnalla. EU-tasolla puhutaan jo viidennestä teollisesta vallankumouksesta, Industry 5.0 -yhteiskunnasta, jossa keskiöön nousee juuri ihmislähtöisyys – humanismi.

Koulutuksen kunnianpalautus vaatii päättäjiltä konkreettisia tekoja.

• Puolueiden on muodostettava ylihallituskautinen parlamentaarinen sopu koulutukseen panostamisesta – koulutuksesta ei enää saa leikata.
• On tarkasteltava kriittisesti korkeakoulujen tulospainotteisia rahoituskriteerejä – tai vähintäänkin muokattava niitä huomioimaan paremmin pienet, humanistiset oppialat. Korkeakoulut tarvitsevat riittävän ja vakaan perusrahoituksen, jonka turvin ne voivat kehittää sisältöjä vastaamaan nykyisten opiskelijoiden, tutkimuskentän ja yhteiskunnan tarpeita.
• On kirjattava myös pienet oppialat tiettyjen yliopistojen koulutusvastuulle, jotta alojen opetuksen ja tutkimuksen jatkuvuus Suomessa taataan.

Suuruuden ekonomian sijaan opiskelijat tarvitsevat yksilötasoisia kohtaamisia ja ymmärrystä eri elämäntilanteisiin. Oppiminen ja opiskelijan oman parhaan potentiaalin löytäminen ja valjastaminen vaatii aikaa ja dialogia – lukemista, kirjoittamista, keskustelua – harhailuakin. Se vaatii kontaktien luomista omaan opiskeluyhteisöön, muihin opiskelijoihin, opetus- ja tutkimushenkilökuntaan, sekä työelämään.

Usein uudet innovaatiot syntyvät erilaisten erityisosaamisten kohdatessa. Humanistiset alat ovat erottamaton osa monitieteistä osaamista, jonka avulla Suomi voi pärjätä osana muuttuvaa maailmaa.

Kirjoittaja Helmi Saukkoriipi on TAKUn järjestökoordinaattori ja alumni Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksesta yleisestä kirjallisuustieteestä.